Taide voidaan nähdä luontaisena osana ihmiselämää ja ihmisyhteisöjä, kulttuurisena käytäntönä. Näin ajateltuna taidetta on kaikissa kulttuureissa ja taiteen juuret löytyvät ihmismielen rakenteesta. Naturalisoivan näkemyksen mukaan taide sijoittuu arkisten käytäntöjen jatkumolle.
Taiteen naturalisoinnin evolutiivis-antropologisesti painottuvassa tarkastelutavassa selvitetään muun muassa sitä, miksi erilaisia taidekäytäntöjä on olemassa ja mitkä ovat taiteen funktiot. Dutton (2000) listaa erilaisia taiteen ominaisuuksia ja funktioita: ilon lähde ja esteettinen nautinto, taitojen ja osaamisen vaatimus, tyylin hallinta, todellisen tai kuvitellun kokemuksen representaatio, kokemuksen erityinen tai dramaattinen fokusointi sekä tekijöiden ja yleisön yhteinen, mielikuvitukseen nojaava kokemus.
Duttonin lista ei ole tyhjentävä, ja filosofi itsekin on esittänyt laajemman kirjassaan The Art Instinct: Beauty, Pleasure, and Human Evolution. Jonkin asian, käytännön tai tradition tunnistamisessa taiteeksi on kyse perheyhtäläisyydestä: taiteeksi tunnistaminen edellyttää riittävää määrää yllä luetelluista tai vastaavista kriteereistä. Naturalisoivan näkemyksen mukainen taiteen määrittely herättää kysymyksiä. Mikä on riittävä määrä kriteerejä, jotta jonkin asian voidaan sanoa olevan taidetta? Ovatko jotkin kriteerit olennaisempia kuin toiset?
Pohdin seuraavaksi draamaa ja teatteria naturalisoivan taidenäkemyksen kautta, ja otan tarkasteluun varhaisesta vuorovaikutuksesta ja lasten roolileikeistä alkavan käytäntöjen jatkumon. Hoitajan ja lapsen välinen vuorovaikutus on Dissanayaken (2000) mukaan perusta myös taiteelliselle toiminnalle. Vuorovaikutuksessa kehittyy “esteettinen empatia” eli kyky ymmärtää toisia. Se mahdollistaa sosiaalistumisen, ryhmään kuulumisen, kokemukset elämän merkityksellisyydestä ja elämänhallinnasta sekä lopulta myös osallistumisen kokemusten kehittämiseen, jota myös taiteeksi kutsutaan.
Leikissä lapsen sosiaalinen piiri laajenee – ja leikki on tärkeää muun muassa mielikuvituksen ja luovuuden kehittymiselle. Bonsdorffin (2019) mukaan leikissä luomme itsemme ja maailmamme vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja tämä pätee sekä lapsiin että aikuisiin. Lapsen esteettistä elämää kuvatessaan Bonsdorff käyttää termiä “estetiskt handlande” tai “aesthetic agency”, jolla hän viittaa aktiiviseen toimijuuteen. Lapset suhtautuvat tarinoihin, kuviin ja muihin esteettisiin objekteihin luovasti niitä jatkaen ja laajentaen. Lasten estetiikka on myös multimodaalista ja sosiaalista.
Roolileikit eli mielikuvaleikit ovat luontainen lasten toiminnan muoto, ja taidemuoto – jonka voimme roolileikeistä alkavan esteettisten toimintojen jatkumon toisesta päästä löytää – on teatteri. Roolileikeissä leikkijällä itsellään tai leikissä käytetyillä esineillä (usein leluilla) on jokin rooli. Roolissa olevalla on sisäinen elämä, oma tahto, tunteita ja motiivi toiminnalleen. Tätä lapsille luontaista tutkivaa toimintaa hyödynnetään myös draamapedagogiikassa, jossa teatteritaiteen tarjoamia keinoja käytetään opetus- ja kasvatustyössä. Draamatoiminnan ja draamassa tapahtuvan oppimisen kannalta keskeinen käsite on esteettinen kahdentuminen, joka tarkoittaa reaalimaailman ja fiktion maailman yhtäaikaisuutta. Se mahdollistaa draamassa ja draamasta oppimisen.
Draamatoiminta on ensisijaisesti esteettistä toimintaa, mutta toiminnan tarkoitus voi olla myös esityksen valmistaminen eli teatteri – ja silloin lähestytään taidetta. Mitkä ovat ne kriteerit, jotka draamatoiminnan tulee täyttää, että se on taidetta? Onko teatteri taidetta vain ammattilaisten tekemänä? Jos tärkeimpänä kriteerinä pidetään taitoa ja osaamista tai tyylin hallintaa, niin silloin varmaankin on. Entä jos tärkein kriteeri onkin esityksestä vaikuttuminen? Silloin Duttonin kriteereistä nousee keskeiseksi tekijöiden ja yleisön yhteinen, mielikuvitukseen nojaava kokemus. Vaikuttumista ja kokemuksen merkityksellisyyttä on kuitenkin vaikeaa objektiivisesti arvioida.
Kun taidetta tarkastellaan kasvatuksen kannalta, kasvua ja kehitystä tapahtuu sekä taiteessa että taiteen avulla. Draamakasvatus on tästä hyvä esimerkki. Peruskoulussa draama on osa äidinkielen ja kirjallisuuden oppimäärää ja lisäksi sitä voidaan opettaa valinnaisaineena. Toisaalta teatteritaiteen keinoja käytetään muiden oppiaineiden opetuksessa, jolloin draama on työtapa. Sen sijaan, että käytäisiin keskustelua siitä, kumpi edellä mainituista on taiteen kannalta parempi vaihtoehto, on perusteltua toteuttaa kumpaakin. Opetuksen ja kasvatuksen näkökulmasta molemmissa voidaan saavuttaa taiteelle ja taidekasvatukselle yhteisiä tavoitteita. Taide vahvistaa sekä yksilöä että yhteisöä muun muassa lisäämällä hyvinvointia, luovuutta ja empatiaa. Koulun tehtävänä on tukea oppilaiden kasvua ihmisenä – ja taideopetuksessa on onnistuttu, jos yksilö pystyy hyödyntämään taiteen tarjoamia kasvun mahdollisuuksia myös koulun jälkeen joko taiteen tekijänä tai sen vastaanottajana.
Lähteet
von Bonsdorff, P. (2019). Barndomens estetik och estetik i barndomen. Teoksessa Janhunen, J. (toim.) Sphinx: årsbok – vuosikirja – yearbook 2018-2019 (s. 17-26). Societas Scientiarum Fennica – Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen tiedeseura.
Dissanayake, E. (2000). Art and Intimacy. How the Arts Began. Seattle: University of Washington Press.
Dutton, D. (2000). “But They Don’t Have Our Concept of Art”. Teoksessa Carroll, N. (toim.) Theories of Art Today (s. 217-238). Madison (Wis): University of Wisconsin Press.
Dutton, D. (2009). The Art Instinct: Beauty, Pleasure, and Human Evolution. Oxford University Press US.
Erityistä draamaa 