Varjoteatteri on vanha teatterimuoto, jossa tarina esitetään varjokuvina. Näyttämöhahmoja voivat esittää näyttelijät tai ne voidaan tuottaa esimerkiksi nukkejen avulla. Useimmista kouluista varjoteatterin tarjoamia mahdollisuuksia hyödyntävää draamaharjoittelua varten löytynee vielä piirtoheitin, joka toimii mainiosti valonlähteenä. Lisäksi tarvitaan suuri valkoinen kangas varjojen heijastamista varten. Katsojat seuraavat esitystä tai harjoitusta kankaan toisella puolella.
Varjojen esittämisessä tulee kiinnittää huomiota liike- ja eleilmaisuun, ja siksi erilaiset pantomiimiharjoitukset toimivat hyvin varjoteatterin harjoittelussa. Aluksi on syytä opetella se, miten kankaan takana esitettävä varjo muotoutuu ja näyttäytyy katsojille. Mitä lähempänä kangasta esiintyjä on, sitä tarkempi varjokuva muodostuu. Ensimmäisenä harjoituksena voi hyvinkin teettää pelkän liikkumisharjoituksen: kukin kulkee kankaan takaa ilmentäen jotain tunnetilaa. Samalla saadaan hyvää keskustelua siitä, mikä muu kuin kasvojen ilmeet paljastavat henkilön tunnetilaa. Pantomiimiharjoituksissa tulee huomioida, että sivuittain esitetty varjokuva on informatiivisin.
Varjoteatterin keinoin saadaan myös uutta tehoa improvisaatioharjoituksiin. Esimerkiksi lyhyet kahden henkilön kohtaukset toimivat puhumattomien varjojen avulla. Kun varjoja esittävät oppilaat saavat itse valita kohtauksen henkilöt ja tilanteen, harjoitusta seuraaville voi antaa tehtäväksi päätellä kohtaamisen perusteella keitä kohtauksen henkilöt voisivat olla. Varjoteatteri tuo myös mielenkiintoisen elementin tuttuun dubbausharjoitukseen, jossa kohtauksen henkilöt eivät itse puhu, vaan kaksi avustajaa dubbaa heidän puheensa samaan aikaan improvisoidun tilanteen edetessä. Tämä vaatii oppilailta kokemusta improvisaatiosta ja yhteistyötaitoja, sillä sekä esiintyjät että heidän puhettaan dubbaavat vievät tilannetta eteenpäin.
Varjoteatterin selkeä etu on se, että monelle esiintymistä jännittävälle oppilaalle varjojen esittäminen on helpompaa kuin itse yleisölle esiintyminen. Sen lisäksi että oppilaat voivat itse esittää näyttämöhahmoja, varjoteatteria voidaan tehdä varjokuvien avulla. Useimmille lienee tuttua erilaisten varjokuvien tekeminen käsillä. Jos ei heti muistu mieleen miten niitä tehtiin, hakusanalla varjokuvat löytyy netin kuvahausta muistin virkistystä. Onpa aiheesta kokonainen kirjakin tehty. Sophie Collinsin Varjokuvia -kirjasta löytyy ohjeet sadan varjokuvan tekemiseen sekä taustatietoa varjokuvateatterin tekemiseen. Käsillä tehtävät varjokuvat ovat usein eläinhahmoja, joten erilaiset eläinsadut toimivat esitysten inspiraationa. Tokihan oppilaat keksivät helposti itsekin erilaisia eläinsatuja, vaikkapa satukaavan avulla.
Varjokuvia voidaan tehdä myös paperinukkejen avulla piirtoheittimen päällä, jolloin esitys voidaan tehdä edellä esitellyllä tavalla kankaan takana sitä seuraavalle yleisölle. Siihen voi soveltaa myös animaation ideaa, videoida ja editoida esityksen. Näin toteutettuna varjokuvaesityksen tekeminen voisi olla pitkä draamaa, teknologiaa, elokuvakerrontaa ja mediakasvatusta yhdistävä projekti.
Erityistä draamaa 
Yksi vastaus artikkeliiin “Varjoteatterin mahdollisuudet”