Draama koulussa -artikkelisarja pohjautuu haastatteluihin, joissa asiantuntijat kertovat ajatuksiaan draamasta ja teatteritaiteesta, niiden asemasta ja merkityksestä peruskoulussa.

Sarjan toisessa artikkelissa haastateltavana on vuorovaikutusmuotoilija ja Doninto Oy:n toimitusjohtaja Simo Routarinne. Routarinne on työskennellyt myös näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän on lisäksi perustajajäsen Stella Polaris -improvisaatioryhmässä.

”Improvisaatio on oma entiteettinsä ja menetelmänsä, jota voi käyttää esimerkiksi teatterin, musiikin ja tanssin konteksteissa”, Routarinne toteaa. Sen voidaan ajatella olevan yhdistelmä metataitoja, joita voi yhdistää teatterin lisäksi elämään ylipäätään. Nykyisin kouluttajana toimiva Routarinne käyttää improvisaatiota fasilitoinnissa, auttaessaan ihmisiä työskentelemään ja tekemään asioita paremmin yhdessä.

Draaman asemaa peruskoulussa on pyritty vahvistamaan jo vuosikymmenien ajan. Vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa draama on osa äidinkieli ja kirjallisuus -oppiainetta. Opetushallituksen sivuilla todetaan, että ”[d]raama on luokkamuotoista vuorovaikutteista, toiminnallista ja kokemuksellista opetustoimintaa, jossa keskitytään yhdessä toimimiseen käyttäen teatterin keinoja”.

Routarinne sanoo olevansa surullinen ja turhautunut siitä, että draamalle ei ole saatu itsenäisen oppiaineen asemaa. Harva oppiaine voi yhtä konkreettisesti opettaa tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja. ”Teatteri on yhdessä tekemisen ja sosiaalisen simulaation paikka”, Routarinne kiteyttää. Hän muistuttaa, että draaman sisällyttäminen kouluopetukseen ei kuitenkaan yksin riitä, vaan opettajien tulee myös osata opettaa draamaa oikein.

Positiivista on se, että nykyään tunnistetaan paremmin draaman ja improvisaation merkitys. Draaman avulla voidaan vahvistaa oppilaiden sosiaalisia taitoja ja nostaa ryhmässä psykologisen turvallisuuden tasoa, mikä on edellytys uuden oppimiselle. ”Psykologinen turvallisuus ei kuitenkaan synny itsestään, vaan sitä tulee tietoisesti rakentaa ja ylläpitää – ja draamatyöskentelyssä ja improvisaatiossa on sille omat keinonsa”, Routarinne toteaa. Näitä keinoja ovat esimerkiksi draamasopimus ja Keith Johnstonen improvisaatiometodin periaatteet: iloinen mokaaminen ja toisten tukeminen.  

Routarinteen mukaan syksyllä koulun alkaessa tapahtuva ryhmäyttäminen ei riitä. Ryhmäyttäminen on jatkuva ja dynaaminen prosessi. Draamaopetuksen onnistumisen edellyttämä luottamus rakentuu sillä, että psykologisen turvallisuuden taso luodaan, rakennetaan ja ylläpidetään. Luottamus mahdollistaa yhteistyön, ja Routarinteen mukaan juuri yhteistyökyvyn lisääminen on tulevaisuuden kannalta tärkeää.

Improvisaatiotaitojen opettamisella voidaan lisätä yhteistyökykyä ja vähentää yksilökeskeisyyttä. Kun puhutaan improvisaatiosta, Routarinne korostaa nimenomaan yhdessä improvisointia ja luettelee sen metataitoja: ”Improvisaatio on enemmän huomaamista, havaintojen herkistämistä, irti päästämistä, omana itsenään olemista, itsen hyväksymistä, havainnoistaan vaikuttumista, toisten tukemista ja auttamista, uskallusta yrittää. Nämä metataidot yhdistyvät improvisaation Joo, ja… -periaatteen noudattamisessa.”

Kirjassaan Improvisoi! Routarinne toteaa, että elämä on improvisaatiota. Tällaisen luonnehdinnan mukaan improvisaation voisi ajatella olevan jotain hyvin luonnollista ja helppoa, mutta se onkin vaikeaa. Syyksi siihen Routarinne mainitsee yksilökeskeisen kilpailukulttuurin sekä toisten ja itsen asettamat liian suuret vaatimukset improvisaatiolle. Tähän hän myös toivoo tulevaisuudessa muutosta.

Kysyn lopuksi: Mitä opettajan tulee muistaa, kun hän opettaa improvisaatiota? Routarinne antaa kolme neuvoa: 

• draaman asema
• draamatyöskentely
• improvisaatio