Draama koulussa -artikkelisarja pohjautuu haastatteluihin, joissa asiantuntijat kertovat ajatuksiaan draamasta ja teatteritaiteesta, niiden asemasta ja merkityksestä peruskoulussa.

Sarjan viidennessä artikkelissa haastateltavana on draamakasvatuksen yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa työskentelevä kasvatustieteen tohtori Hannu Heikkinen. Hän on opiskellut draamakasvatusta Oulun ja Jyväskylän yliopistoissa sekä Åbo Akademissa ja suorittanut jatko-opinnot Exeterin yliopistossa, Englannissa. Heikkinen on ollut mukana useissa kansainvälisissä opetus- ja tutkimusprojekteissa – ja kirjoittaa tällä hetkellä pohdintaa draamakasvatuksen tulevaisuuden haasteista.

Olet opiskellut, tutkinut ja opettanut draamaa. Väitöstutkimuksessasi Draaman maailmat oppimisalueina: Draamakasvatuksen vakava leikillisyys lähestyit draamaa leikin näkökulmasta. Mikä oli mielenkiintoisin huomio, jonka tutkimuksessasi teit?

”Käsitys leikistä ja leikillisyydestä on varsin kapea, tämän olen huomannut tutkimuksen jälkeen. Minä pohdin silloin (ja pohdin yhä) draamaohjaajan asennetta leikillisyyteen ja sen merkitykseen, minkä vuoksi käytin aikoinaan sanaparia vakava leikillisyys. Ajattelen, että kun leikillisyys rajoitetaan liian tiukasti opetustavoitteiden sisään, leikin perusolemus helposti katoaa. Draamakasvatuksen työtavat voivat olla ”ovia fiktioon tai kahleita katsomiseen”: kun lapset leikkivät, he ajattelevat itse – tämän ymmärtäminen vaikkapa draaman maailmoissa on avain oppimiseen. Vakavuus tulee leikillisyyden sisältä, sen näennäisen hyödyttömyyden ymmärtämisen kautta – kuten Huizinga totesi ”leikissä luodaan kulttuuria”. Draamakasvatuksen leikillisyys voi olla yhdenlaisen oppimisen kulttuurin luomista. Tämä on improvisointia ja toiminnallista dramaturgiaa.”

Mitä ajattelet draaman asemasta ja merkityksestä peruskoulussa tällä hetkellä? Entä tulevaisuudessa?  

”Oppivelvollisuuden pidentäminen, digitaalisen pedagogiikan kehittäminen sekä jatkuvan oppimisen tuominen koulutukseen eri koulutusasteille luovat nyt haasteita suuressa mittakaavassa – kuten myös toki varhaisen tuen mallit kouluun. Ja tulee muistaa, että kaksi edellistä POPSia eivät kovin paljon muuttuneet eli tuntikehykset ja olemassa olevat oppiaineet eivät ole helposti muutettavissa. Kysymys on siitä, että mitä ottaa pois ja mitä tilalle?

Draamakasvatus on nyt kirjoitettu opetussuunnitelmaan oppiaineiden sisään. Täytyy muistaa, että tämänkin muutoksen takana on pitkä työ taustalla ja tutkimuksessa. Nyt on tärkeä pitää draama mukana vähintään sellaisena kuin se siellä on. Olisi aika tehdä myös seurantaa siitä, onko tällä kirjaamisella ollut käytännössä vaikutusta? 

Tiedän, että tästä ei pidetä, kun sanon, että on vaikea nähdä miten nykymuotoinen draama löytäisi paikan oppiaineena peruskoulussa. Olen huomannut, että usein esimerkiksi teatteri-ilmaisun ohjaajat kirjoittavat siitä, että pedagoginen puoli on alettu huomioida ja nostavat esiin draama/teatterin oppiaineaseman. Miksi ei lähestyttäisi asiaa kahta kautta: taiteen perusopetuksen kehittäminen yhtä kautta ja peruskoulu toista. Taiteen kautta kohti pedagogiikkaa ja pedagogiikan kautta kohti taiteellista ilmaisua – syntyisikö siitä uudenlaista kohtaamisen kulttuuria, joka voisi luoda elementtejä, joita peruskoulussa tarvitaan?

Tarvitaan siis uudenlaista tulokulmaa, mutta sen tuominen esille on vaikeaa, koska silloin pitää pysähtyä ilmiön äärelle ja pohtia sen arvopohjaa sekä toimintamalleja. Lisäksi on osattava keskittää ajatukset vuorollaan eri näkökulmiin – ja kun sieltä löytyy se rosoinen idea, joka innostaa, se ei vielä riitä, vaan on tärkeä olla pohtivia keskustelijoita mukana ja sen kautta avata ideaa laajemmalle yhteisölle. On hyvä myös kysyä mitä me kasvattajina emme osaa hahmottaa? Mihin omaa toimintaamme pitää kehittää, jotta ”uusi” draamakasvatus olisi nykyajan lapsille ja nuorille siten merkityksellistä kuin ehkä nykyinen on ollut meille?”

Draamaopetuksen saaminen osaksi kouluopetusta edellyttää opettajien osaamisen kehittämistä niin opettajien peruskoulutuksessa kuin täydennyskoulutuksessakin. Miten opettajien draamaosaamisen kehittämiseen pystytään tällä hetkellä koulutuksessa vastaamaan? 

”Opettajankoulutus laajasti ottaen kouluttaa ”olemassa olevaan” – ei tulevaan. Kun muistetaan, että Jyväskylässä aloitettiin draamaopettajien koulutus 22 vuotta sitten, niin aikajänne ei ole vielä pitkä. Draama on yhä opettajankoulutuksessa oppiaineena marginaalissa – tällä hetkellä kaiketi vain Helsingin ja Oulun yliopistoissa tarjotaan sivuainemahdollisuutta. Draamaopettaja-tutkijana ja opettajankouluttajana näen asian näin: opettajankoulutuksen tulisi pyrkiä kohti tulevaa sitä visioiden ja syventää draamaa tutkivan oppimisen näkökulmasta. Haluan myös muistuttaa esteettisen kohtaamisen ja tunnekasvatuksen alueesta, joka ei-aineellisena ja vaikeasti mitattavana jää helposti juhlapuheisiin.

Täydennyskoulutuksen (avoimen yliopiston) tehtävä on kouluttaa koulutyöhön nyt. Se on erinomainen väylä ja saatavilla hyvin kaikkialla Suomessa. Sitä voisi vieläkin vahvistaa. Kolmas puoli on se, että jos kentällä olevat opettajat, jotka ovat vaikkapa saaneet draaman omaan kouluunsa, vaativat yhdessä koulutusta – silloin joukkovoima voi saada aikaan koulutusprojektin, josta voi rakentaa uuden avauksen sekä draamakasvatuksen oppimispotentiaalin näkemiseen että sen vaikuttavuuden tutkimiseen.”

Mistä näkökulmasta draamaa olisi mielestäsi tällä hetkellä tarpeen tutkia? 

”Draamakasvatuksen tutkimus, jossa teimme merkittävän loikan 2000-luvun alussa, oli monella tapaa sidottu toisiin tutkimuksiin. Nyt on yksittäisiä tutkijoita, jotka tekevät hyvää työtä, mutta kaiken tueksi tarvitaan metatutkimusta eli kokoavaa tutkimusta. Nyt vain näköpiirissä ei ole tutkijakoulua, koska draamakasvatuksen tutkimus ei kuulu yliopistojen painopistealueisiin. Mutta mitä sitten on tarpeen tutkia? Ensin pitää valita näkökulma. Sen jälkeen pohtia sen merkitystä ja vaikutusta oppimiseen – ei pidä pyrkiä todistamaan, että draama kuuluu kouluun, vaan näyttää minkä vuoksi ilman draamakasvatusta opetussuunnitelma on vajavainen ja se ei kasvata kohti ideaalia 2030 -luvun nuorta. 

Tätä rajattaessa puhumme läsnäolon, leikillisyyden ja kommunikaation oppimisesta sekä tutkivan oppimisen maailmasta. Puhumme myös opettajan ja oppilaiden roolin muuttumisesta: sen minkä saavutamme leikillisyydellä, sen tiukka pedagoginen asenne tappaa – pitää muistaa kysyä kenen hyväksi ja minkä vuoksi toimimme! Opettajan olisi hyvä hakeutua ohjaaja-dramaturgin alueelle ja hakea sellaisia henkilökohtaiseen uskomusmaailmaan liittyviä taiteellisia ja esteettisiä kokemuksia, haasteita taiteilijan tavoin: nämä tuovat eri prosesseihin iloa ja epävarmuutta sekä kiehtovaa keskeneräisyyttä.

Kun viimeksi (2017) kirjoitin draamakasvatuksen genreistä, nostin esiin digitaalisen draaman. Ehkä draamakasvatuksen ’uuden potentiaalin’ kehittymisessä voidaan jo hahmottaa draaman näkeminen yhtenä mahdollisuutena digitaalisen maailman tutkimiseen, sen tarinoiden ja kertomistapojen oppimiseen. Pitäisikö ravistaa menetelmä/integrointi/oppiaine –ajattelutapoja ja lähestyä draamakasvatusta jälleen uudesta näkökulmasta? Draamakasvatuksen paradigmoja on ollut historian valossa jo useita, ehkä alkaa olla aika jättää vallitseva ja kurottaa tuntemattomaan. Katsoa tuttua ja tehdä siihen matkaa uusin silmin. Se on teatterileikin ja tutkivan oppimisen aluetta: taiteellis-pedagogista. Ja edelleen, minä-me ajattelu, läsnäolo ja leikillisyys, ne eivät katoa. Tässä on kyse vallitsevan paradigman muuttamisesta – katseesta eteenpäin.”

Tähän tulevaisuuteen suuntaavaan ajatukseen on hyvä lopettaa haastattelusarjan viides artikkeli. Kiitos haastattelusta Hannu Heikkinen.

• draaman asema
• draaman genret
• teatteri