Pedagoginen draama yhdistyy muun muassa tarinallisuuden kautta monien oppiaineiden – esimerkiksi äidinkielen ja kirjallisuuden sekä historian ja uskonnon – opetukseen. Draamasta ja muista taideaineista löytyy myös helposti monia yhtymäkohtia. Mutta onko draamalla sijaa luonnontieteiden opetuksessa?
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa 2014 draama on mainittu vuosiluokilla 1-6 opetettavan ympäristöopin kohdalla: Oppimisympäristöjä ja työtapoja valitessa otetaan huomioon toiminnallisuus, kokemuksellisuus, elämyksellisyys, draaman ja tarinoiden käyttö sekä ympäristöopin monitieteinen perusta. Yläkoulussa opetettavien biologian, maatiedon, fysiikan ja kemian kohdalla draamaa ei mainita.
Suomalaista tutkimusta draamasta luonnontieteiden opetuksessa ei juurikaan ole – tai sitä ei ole ainakaan helppo löytää. Ulkomaisista tutkimuksista on luettavissa, että draaman käytöllä on monia positiivisia vaikutuksia tiedeopetukseen. Draaman käytön on todettu muun muassa lisänneen myönteistä asennoitumista ja opiskelumotivaatiota opiskeltavaa ainetta kohtaan sekä tieteellisten käsitteiden ymmärtämistä.
Aiemmin kirjoittamassani Draama ja luonnontieteet -blogipostauksessa esittelin muun muassa Jaakko Turkan LUMAT-lehdessä julkaistun artikkelin Draama kemian opetuksessa. Väitöskirjatutkimusta tekevä Turkka on julkaissut sen jälkeen pari muutakin artikkelia, ja odotan mielenkiinnolla väitöstutkimuksen valmistumista.
Helsingin yliopiston ja LUMA-keskuksen LUMAT-B -julkaisusarjasta löytyy muun muassa E-oppaita perusopetuksen ja lukion kemianopetukseen. Anna Lahikainen, Reija Pesonen ja Johanna Pyhäjärvi ovat tehneet oppaan Suolat yläkoulun opetuksessa, joka keskittyy kemianopetuksessa vähemmän käytettyihin opetusmenetelmiin: draamaan, demonstraatioihin ja peleihin. Opas sisältää sekä opetusmenetelmiä koskevaa teoriaa että valmiita ideoita oppitunneille.
Erityistä draamaa 